En halunnut olla enempää outo – Sateenkaarielämää

Olen pitkään halunnut kirjoittaa ajatuksiani ja mietteitäni matkastani kaapin ovien ulkopuolelle. Jos olet täällä ensimmäistä kertaa, niin hei! Olen Heta, jossain biseksuaalin ja lesbon välillä Kinseyn scalella palloileva nainen, joka kirjoittaa elämästä, matkailusta, valokuvauksesta ja eksymisestä. Voit käydä lukaisemassa lyhyet ajatukseni sateenkaarimatkailusta täällä.

Sateenkaarielämää-osio tulee sisältämään erilaisia tarinoita, muistelmia, kertomuksia ja mietintöjä elämästäni tähän saakka. Aloitin matkani ulos kaapista hieman yli kolme vuotta sitten. Olin juuri tavannut nykyisen avovaimoni ja kertonut parhaille ystävilleni asiasta. Olin kuitenkin piilotellut asiaa sisällä sydämen lukituissa holveissa jo lähes 10 vuoden ajan. Miksi? Koska en halunnut olla erilainen.

Palataanpa siis tiettyyn hetkeen historiassa, noin 12 vuotta sitten.

Pieni Heta eli arkeaan pienessä kunnassa Pohjois-Suomen siimeksessä. Muistan, kuinka jo tuolloin tunsin olevani erilainen. Pojat eivät oikeastaan kiinnostaneet minua samalla tavoin kuin luokkakavereitani. Luokkakavereideni itkiessä viikon suhteen kaatumista katsoin minä salaa L-wordiä tietokoneella peiton alla iltaisin. Koin olevani kaiken ulkopuolella.

Tässä vaiheessa sinun on ehkä hyvä tietää, että minä olen hieman outo ja hassu ihmisenä. Hassu höpöttäjä, joka rakastaa tarinoita, kirjoja ja elokuvia, mutta joka ei aivan mahtunut pieneen Pohjois-suomalaiseen muottiin. Koin jatkuvasti olevani outo, erilainen ja ulkopuolella. Huono itsetuntoni ei todellakaan vahvistunut, kun luokkalaiseni naurahtaen kommentoivat minun olevan outo. Päinvastoin, koin itseni vielä vain huonommaksi. Tämän vuoksi silloin, kun ensimmäistä kertaa ajattelin ehkä olevani biseksuaali tai lesbo piilotin ajatuksen syvälle sisimpääni. En halunnut mitään muuta, joka erottaisi minut siitä joukosta, johon halusin niin palavasti kuulua.

Sitten suutelin tyttöä lukion ensimmäisellä luokalla.

Hän eli sitä vaihetta elämässä, jolloin monet heterotytöt pussailevat muiden tyttöjen kanssa saadakseen huomiota pojilta. Aluksi minäkin kuvittelin tekeväni niin. Halusinhan kokea kuuluvani joukkoon. Halusin niin kovasti sopia muottiin, johon kaikki muut tuntuivat niin helposti sujahtavan. Muistan kuitenkin yhden bussimatkan, jolloin ystäväni suuteli minua hämmentääkseen teinipoikia ympärilläni. Ja tunsin jotain. Jotain, jota en tuntenut poikien kanssa. Teini-ikä on kuitenkin hämmentävää aikaa, joten onnistuin uskottelemaan itselleni, ettei tässä vielä mitään. Samalla kuitenkin katsoin L-wordiä kuudetta kertaa iltojen pimetessä. Ja ei, en tarkoita, että L-wordin katsominen tekee sinusta nyt biseksuaalin tai lesbon. Mutta minä en katsonut sarjaa vain rakkaudesta televisioon, vaan ihan muista syistä.

Lukiossa elämä oli niin suurta vuoristorataa, että en ajatellut seksuaalisuuttani lainkaan. Olin onnettoman kietoutunut omiin elämäni pieniin kiemuroihin ajatellakseni muita. Koin kuitenkin olevani jotenkin vääränlainen kun ystäväni ympärilläni pariutuivat, kihlautuivat, erosivat ja pariutuivat uudelleen. Näin vanhempana olen oppinut ymmärtämään miksi on niin tärkeää, että ympärillä löytyy ihmisiä, jotka purkavat “normaaliuden” muottia. Sillä viimein lukion lopussa tapasin biseksuaalin ystäväni. Hän muutti maailmani ja vaikken tullut kaapista ulos vielä moneen vuoteen on hänen olemassaolonsa vieläkin mielessäni vaikkemme pidä mitään yhteyttä enää toisiimme. Hän oli itsevarma. Hän ei pyydellyn anteeksi erilaisuuttaan, muttei myöskään korostanut sitä. Hän oli oma itsensä varmasti ja kokonaisena. Sellainen minäkin halusin olla.

Yliopistoon päästyäni deittailin miehiä. Ainoastaan miehiä. En oikeastaan siksi, että he herättivät minussa mitään ihmeellisiä tunteita vaan siksi, että viimein se pienen kunnan tyttö, joka halusi olla haluttu ja kuulua joukkoon oli osa joukkoa ja sai osakseen huomiota muutakin kuin siksi, ettei kuulunut muottiin. Ulkomailla opiskellessa minä olinkin yhtäkkiä “mielenkiintoinen”. Näinpä sain rakennettua itsetuntoani väärien pilarien päälle ja yliopiston lopulla nuo pilarit murenivat altani pikaisesti. Tästä kerron ehkä joskus lisää.

Palattuani Suomeen elämäni alkoi tasapainottua ja sen mukana matka kohti itseni hyväksymistä alkoi. Otin tauon elämän hektisyydestä ja annoin itselleni aikaa. Ihastuin pomooni (naiseen) ja astuin ensimmäiset askelet kohti itseni hyväksyntää.

Muutin maisteriopintojen myötä uuteen kaupunkiin.

Päädyin opiskelijatoimintaan ja eräissä opiskelijabileissä istahdin mieltäni kutkuttaneen naisen syliin kuuntelemaan kavereidemme kinastelua. Illan hämärtyessä meidän iltamme alkoi. Tuosta naisesta tuli nykyinen avovaimoni. Ja vaikka olenkin ollut avoimesti suhteessa naisen kanssa jo vuosia olen vasta ottanut ensimmäiset askeleet seksuaalisuuteni hyväksyntään. Kaiken tämän keskellä olen hyväksynyt oman erilaisuuteni, oman outouteni. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat yhtä outoja, joiden kanssa kuulun joukkoon ilman turhaa yrittämistä. Olen löytänyt ihmisen joka on omassa normaaliudessaan jopa oudompi kuin minä. Samalla olen ryhtynyt purkamaan yli kahden vuosikymmenen verran kasaantunutta epävarmuutta ja rakentamaan pilareita, joiden perustana olen minä. Minä kaikkine virheineni ja outouksineni. Kuitenkaan tämä tie itseni hyväksyntään ei ole valmis. Se on vasta alussa  ja siitä tulen kertomaan lisää joskus toiste. Sillä nyt aion sulkea näytön ja viettää aikaa ihmisen kanssa jota rakastan.

Nähdään taas verkon stratosfääreissä!
Hyväksyvin terveisin,
Heta

Kiinnostaisiko myös nämä? | Interested in these?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *